"Olemme syvällä tiheässä pensaikossa, vihreiden lehvästöjen maailmassa, jota halkoo vain tämä pieni aukio, jolle ei mahdu muuta kuin sammaleinen siirtolohkare, muutama kanervamätäs ja me itse. Olemme leikkineet aiemminkin, mutta nyt hän on huonovointinen, joten vain minä saan nauttia, vaikka olenkin varma, että hänkin saa tästä jotain nautintoa. Olemme samanikäisiä, mutta emme ole tunteneet toisiamme kuin vasta vuoden verran. Menemme pois valokeilasta, kävelemme kahden rakennuksen välistä ja tulemme toiselle puolelle suureen puutarhaan. Ympäröivissä taloissa on auki ikkunoita, joista kuuluu ääniä samettiseen iltaan. Mutta puutarha on oma maailmansa kaiken muun ulottumattomissa. Nyt on tullut täysin pimeää, mutta kävelemme hitaasti ja taiteilemme itsemme suurten marjapensaiden ja laajojen, lehtevien puiden alle, jossa pimeys on täydellistä... Tämä vaikuttaa lupaavalta..." Lue myös kirjan toinen tarina Väärinkäsitettyä viestittelyä.